Kategoria: Poiston jälkeen

Rintaimplantit poistettiin perjantaina. Vasta myöhään illalla aloin tuntea pientä jomotusta ja kutinaa haavojen kohdalla, mutta muuten olo oli todella hyvä. Olin etukäteen kuvitellut, että samanlainen tuska olisi tiedossa kuin vuonna 2012, mutta ei tätä voinut verrata siihen mitenkään, kipuja kun ei oikeasti ollut minkäänlaisia. Amazing!

Kävin nukkumaan selälläni, kämppä kokonaan valaistuna. Mainitsin jo aiemmin, että kärsin unihalvauksista, ja ne iskevät päälle yleensä juuri selällään nukahtaessa. Valaistuksen olen huomannut lieventävän halvauksesta syntyvää pelkotilaa, joten kyllä, täällä oli täysvalaistus läpi yön.

En herännyt yöllä kipuihin, vaan nukuin kuin tukki. Aamulla heräsin ihan törrrkeen aikaisin, enkä tuntenut lainkaan väsymystä. Nousin ylös ja suuntasin vaatekaapille. Testasin toppeja, t-paitoja, mekkoja ja kauluspaitoja. JUMAL**TA, nää kaikki näyttää mun päällä paremmilta ilman niitä kumipalloja! Whaat? 

Muistan elävästi myös sen, kun katselin  peilistä itseäni vuonna 2012. Silloin, etenkin yhden tietyn punaisen topin päälle pukiessani oikein herkistyin: Vihdoin peilikuva vastaa sitä kuvaa, joka mulla on ollut itsestä mielessäni, NYT mä näytän itseltäni.

No kyllä mä myös lauantaina herkistyin hieman. Tajusin nimittäin, että peilistä katsoo ihan tismalleen sama ihminen ja nainen kuin ennen rintaimplanttien poistoakin. Tissien koko tai ulkonäkö on aivan merkityksetöntä, ne eivät minusta minua tee.

Uudet rintaliivit, I needs it!

Siinä kun itseäni peilailin uudessa rintavarustuksessani, tajusin etten ollut etukäteen ajatellut asiaa rintsikat juuri lainkaan. En toki etukäteen olisi osannut oikeanlaisia välttämättä ostaakaan. Nyt tässä peilatessani arvioin, että koko olisi tismalleen sama kuin ennen vuoden 2012 leikkaustakin, eli B.

Lapseni ei ollut vielä herännyt, joten minulla oli aikaa tutkia rintaliivejä netissä. Aloin pläräämään useamman eri vaateliikkeen valikoimaa, mutta se tie nousi pystyyn välittömästi. Useimmat sivut tarjosivat, tai oikeastaan huusivat, että OSTA PUSH-UPIT. Rintaliiviosaston etusivu pursusi nimenomaan kaikenlaista topattua ratkaisua. En mä halua nyt mitään push-uppeja, kun haluan olla mahdollisimman luonnollisen näköinen ja näyttää koko maailmalle, että tämmönen minä nyt oon, ja ylpeä siitä.

Siinä siis heräsi jopa pienoinen kiukku: tätähän meille todella alitajuntaan syötetään. Jotta tissit näyttävät mahdollisimman täyteläisiltä, rintaliivien tarvitsee olla supertopatut: on perinteistä push-uppia, super push-uppia ja vaikka minkänäköistä geelipussia, jolla rintavarutuksesta saadaan terhakamman ja isomman oloinen. KERPELE, minähän en tähän (enää) suostu! 

Sitten päädyin Lindexille . Mulla oli jo etukäteen vahvasti se fiilis, että sieltä löytäisin mitä haluan, sillä sieltä olen löytänyt sopivat rintsikat ennen implantteja ja implanttien aikana. Ja oikeassa olin: täällä ensimmäiseksi esille ei oltu nostettu superhyperultrapush-uppeja, vaan ihan tavallisia t-paidan alle sopivia rintaliivejä. Jes, mä löydän sopivat täältä!

Jos muuten vertaat Lindexin ja esimerkiksi Henkkamaukan (älä suutu Henkkismaukkis, kyllä mä yleensä susta tykkään) rintaliivisivun tarjontaa, näetkö saman eron? Vai oonko se vaan minä ja implanttien poiston jälkeinen olotilani, joka aiheutti tämän ärsyyntymisen?

Ostoksille, mars!

Kun lapseni heräsi, söimme aamupalan ja lähdimme keskustaan. Autolla ajaessa en voinut taas olla ihastelematta sitä, miten en tunne rintojani kun ajan. Tiedän, tuo kuulostaa aivan älyttömälle, mutta totta tosiaan: olen kaikki nämä vuodet tuntenut implantin jokaisen työssyn ja kiihdytyksen aikana. Siihen ehti vain tottua, siitä tuli pikkuhiljaa normaalia.

Tuona aurinkoisena lauantaina, jolloin kaikki tuntui mielestäni paljon kevyemmältä kuin koskaan aiemmin, nousin keskustan parkkipaikalla autostani ja hupsista suatana! Se olikin liukas, ja kaaduin suoraan oikealle kyljelleni liukuen samalla osittain auton alle. Normaalisti olisin ehkä hieman hävennyt, mutta nyt lähinnä pelästyin: repesikö tikit, tuleeko verta?

A-kuppi vai B-kuppi?

Pelonsekaisin tuntein astelin sisään Lindexille. Siellä suuntasin heti liiviosastolle, ja otin mukaani läjän A-kupin liivejä. Jos tikit on revenneet, nää A-kupit muistuttaa pian kyllä enemmän kuukuppia kuin mitään muuta. Sovituskopissa huomasin nopeasti, että kaikki oli ihan kunnossa. Tikeille tai haavalle ei ollut käynyt kuinkaan, eikä a-kuppikaan siis muuttuisi kuukupiksi.

Ei mitään ollut tapahtunut myöskään tisseilleni. En ymmärrä, miksi otin sovituskoppiin vain A-kupin liivejä, kun olin joka tapauksessa jo etukäteen arvellut, että B-kuppi olisi sopivampi. Kai sitä alitajuisesti vieläkin oli vaikeaa uskoa, että kuuden vuoden rintaimplantteilun jälkeen jäljellä olisi jotakin, jota liiveihin laittaa. B-kuppi it is, vieläkin.

Ostin yhdet tavalliset, kaarituelliset liivit ja sen lisäksi muutamat kaarituettomat versiot. Jälkimmäisistä olin ehtinyt jo pidempään haaveilla, eikä mulla ole niistä mitään aiempaa kokemusta. Topatut rintsikat ovat olleet käytössä teini-iästä saakka. That is not the case jatkossa, sillä näytän nää ruppanat just sellasina kuin ne on, ihanat pienet ruppanat.

Uudet rinsikat, mäenkestä miten söpön pienet! Ja huomatkaa houkutteleva mummoväri!

Ja sitten vertailun vuoksi silareiden kanssa käyttämäni rintsikat ja niiden takana nämä uudet:

Rintaliiviostosten ja vaatekauppojen herättämiä ajatuksia

Kuten tuossa aiemmin jo totesin, mua alkoi ihan toden teolla sylettämään se, millaisia rintaliivejä ja bikinin yläosia meille tuputetaan todella monessa paikassa. Ja siis, löytyy sitä topattua liiviä myös Lindexin valikoimista. Lindski oli kuitenkin tuona aurinkoisena lauantaiaamuna ainoa vierailemistani vaatekaupoista, jossa en heti ärsyyntynyt.

Nyt, kun rintaimplanttien poistosta on kohta kaksi viikkoa, olen tullut jotenkin entistä tietoisemmaksi siitä, miten naisille, ja toki myös miehille, tuputetaan rinnoista tietynlaista mallia ihan joka puolella. Sitä ei tehdä vain leffoissa, Instagramissa tai pornossa, vaan ihan perusvaatekaupoissakin.

Rintojen kuuluu olla isot, pyöreät ja mahdollisimman terhakkaat. Jepjep, sellaiset kyllä saa, rintaimplanteilla.

Lue myös: Kasvojooga

Olen ollut töiden kanssa tosi liian kiireinen tällä viikolla. Olisin halunnut päivittää tänne päässäni liikkuvia ajatuksia jo paljon aikaisemmin, mutta näillä mennään, aikaa on rajallisesti vaikka miten päin olis. Onni onnettomuudessa oon kova tyttö lörpöttelemään Whatsappin nauhurilla ajatuksiani kavereille, joten voin kirjoittaa tämän postauksen käytännössä litteroimalla omaa höpinääni.

Ennen leikkausta

Mun oli määrä olla paikalla Helsinki Clinicillä klo 15:00. Saavuin sinne vain muutamaa minuuttia ennen. Vaikka aiemmassa postauksessani kehuskelin sitä, miten menisin tähänkin leikkaukseen itsekseni, en niin lopulta tehnyt. Sain kaverini lähtemään mukaan, hänellä kun sattui olemaan vapaata töistä. Jes, mun ei tartteisi mennä junalla ja säätää ratikan kanssa, eikä tällä kertaa ajaa tuota matkaa todella kuin yhteen suuntaan, fiuh mikä helpotus!

Matka Helsinkiin sujui rattoisasti ja tällä kertaa, kun en ollut ihan yksin puikoissa, pääsimme perille ihan suorinta reittiä. Tällä reissulla jäi siis Esplanadin ympäristössä näyttäytyminen tekemättä, mistä stadilaiset varmasti kiittävät. Mä jäin Helsinki Clinicille ja kaverini jatkoi kohti Itä-Pasilaa.

Vasta hetki ennen Helsinki Clinicin näkymistä mua alkoi ihan tosissaan jännittämään. En ollut syönyt kuin aamupalan, joten nälkäkin alkoi jo hieman haitata ajattelua.

Sisällä mut otti vastaan hymyileväinen ja ystävällinen sairaanhoitaja. Hän ojensi pienen muovikupin, jossa oli Buranaa, antibioottia ja etukäteen jo tilaamani Diapam. ”Noni, nää äkkiä naamariin ja kohta on hyvä fiiwis”, ajattelin ja huitaisin tabut alas kurkusta. Sairaanhoitaja opasti vaihtamaan vaatteet ja ei aikaakaan, kun istuin jo odottelemassa vuoroani. En tiedä johtuiko se syömättömyydestäni, mutta musta tuntui kuin Diapam olisi käynyt samantien  vähäb päähän. Olo oli yhtäkkiä irrallinen, mutta jännitys ei ikävä kyllä silti ollut poissa eikä olo mennyt heittämällä letkeäksi.

Pääsin leikkaussaliin todella nopeasti. Siellä mua odottivat kaksi hoitajaa, jotka molemmat olivat mukavia ja rauhallisia. He selostivat koko ajan mitä tekivät, ja vertasin tilannetta automaattisesti Tallinnaan 2012 (oman elämäni #nevöföget, koska supermegajäätävä trauma). Nyt oloni oli todella turvallinen, vaikka jännitys olikin jatkuvasti päällä.

”Pyyhin seuraavaksi sun ylävartalon 100-prosenttisella pirtulla, tämä haisee ikävälle”, sanoi hoitaja. Diapam-Suvi näki hetkensä tulleen, nyt oli loistava aika  olla oman elämänsä stand-up koomikko ja lohkaista edes yksi vitsi: ”Noo, se tuo vain kotoisat muistot, kiidättää  kato hetkessä teini-iän biletysviikonloppuihin Kouvolassa”

Really? Et tämän parempaan pystynyt? Kuten miesjumala Köpi Kallio Tamina sanoisi tähän: MÄ HÄPEEN!

Leikkaus alkaa ihan just!

Hoitajat tosiaan selostivat koko ajan mitä tapahtuu. Olimme kaverini kanssa pohtineet matkalla Helsinkiin sitä, miten puudutus mahtaisi tapahtua, siitä kun ei ollut mitään puhetta – ainakaan muistaakseni – konsultaatiossa. Kaveri kertoi viehättävän tarinan poikaystävänsä nukutuksesta olkapääleikkauksessa; tyyppi oli puudutettu kaulasta. Olin siinä matkan aikana sitten vakuuttanut itseni siitä, että tottakai mullakin tehdään puudutus tissileikkauksessa tismalleen samalla tavalla. Viddu kaulaan neula voinko pyörtyä nytheti?

Uskoin tähän kaulasta puuduttamiseen jo siitäkin syystä, että paras ystäväni, joka on sairaanhoitaja, ei ollut keskustellut kanssani tästä tulevasta leikkauksesta kovinkaan paljoa. Sehän oli siis varmastikin tällä tavoin yrittänyt suojella minua: ”that son of a bitch jätti tämän kertomatta!”

Leikkaussalissa alkoi puhe siirtyä puudutukseen. Mä sitten varovasti tässä kohtaa uskaltauduin kysymään, että miten se puudutus tehdään. ”Rinnan alaosasta, sieltä vanhan arven kohdalta, mistä ollaan nytkin menossa”. OMFG! Mua ei puuduteta kaulasta! Kaulani saa olla rauhassa! Taivaallinen enkelikuoro sen kun laskeutui taas sukkana ateistin ympärille ja maassa oli rauha ja minullakin hyvä tahto.

Sitten päästiin puudutukseen. No sehän kirpaisi hieman, sitä ei käy kieltäminen. Mielessäni vertasin sitä kuitenkin siihen, kun hammaslääkäri puuduttaa ikeniä. Pikkuisen kirpasee ja kohta tunnet kuinka puudutusaine pirskahdellen painuu ienten uumeniin. Eli ei paha keissi ollenkaan.

Puudutus alkoi toimia etenkin oikeassa rinnassa todella nopeasti. En edes tajunnut, että kirurgi oli jo tehnyt viillon, vaikka koko ajan tilannetta mulle siinä selitettiinkin. Olin siinä pöydällä maatessani ajatellut, että Diapam ei vaikuta kyllä riittävästi, mutta ehkä se sittenkin vaikutti.

Implanttien muljahtelu, the story of my life

Pian päästiin siihen ainoaan oikeasti ikävään osuuteen. Kirurgi alkoi ottaa implanttia ulos. Sitä tunnetta on todella vaikea kuvailla. Se ei satu, mutta tuntuu uskomattoman kuvottavalta. Muljauttelu oli ollut story of my life siitä saakka, kun otin implantit kroppaani, mutta nyt se tuntemus meni kyllä aivan uusille leveleille, ja mun oli tosi vaikeaa pysyä paikoillani. Onneksi toinen hoitajista otti kädestä hennosti, mutta samalla silti luotettavan lujasti kiinni ja tilanne helpottui välittömästi. Tämä oli muuten erikoinen juttu, sillä mä en tunnetusti ole mikään kädestäpitelijä. Tuossa tilanteessa hoitajan ele auttoi valtavasti, ja pystyin sietämään muljahtelua paremmin.

Tunsin myös, kun implantti sitten lopulta pullautettiin sieltä ulos. Vertaisin tätä tietyllä tapaa synnytykseen. Tämä ei tosin sattunut, eikä minun itseni tarvinnut tehdä tässä hommassa yhtään mitään. Idea nyt tavallaan kuitenkin sama: ulostulevaa asiaa pienemmästä reiästä plumpsautetaan liian isolta vaikuttavaa tavaraa pihalle. Niceee…

Toisen rinnan kohdalla osasin ainakin mielestäni suhtautua tilanteeseen paremmin. Vasemmassa tississä ollut implantti myös lähti oikeaa huomattavasti nopeammin, se oli vähän kuin pari työntöä ja tuijotus, mutta vain parempi versio siitä perinteisestä.

Ulkona ovat!

Siellä ne tytöt möllöttivät, apupöydällä. En vielä tässä vaiheessa nähnyt niitä, sillä vasen rinta piti vielä kursia kasaan. Siinäkään ei mennyt kauaa, enkä tuntenut kipua. Muutaman kerran nipisti, mutta that’s it.

Kokonaisuudessaan koko operaatio kesti vain noin 20 minuuttia! Käsittämätöntä! Vielä käsittämättömämpää oli se, ettei mulla ollut ollenkaan huonoa oloa, huimausta tai kipua.

Kysyin, voisinko kuvata implantit tätä blogia varten. Se sopi ja kirurgi pitikin minulle lyhyen oppitunnin näistä kehostani irrotetuista implanteista. Muistutan, että olin mahdollisesti vielä lääkehöyryissä, eli olen voinut ymmärtää jotakin väärin. Jäin kuitenkin siihen käsitykseen, että kehoni on muodostanut ylimääräisen kalvon rintaimplanttien ympärille. Näet kalvoa kuvassa:

Hyi faatana!

Se kohta mulla valitettavasti meni vähän ohi, että miksi tuo kalvo on siihen tullut. Keskityin tuijottamaan sitä, miten kirurgi irrotti kalvoa implantin ympäriltä. ”Tämä tässä on sinun kehosi tuottamaa kudosta” . No hyi faatana, voinko pyörtyä niinku nyt?

Mut siis hetkinen. MIKSI NOI ON KELTASET? En ymmärtänyt kysyä myöskään tätä, mutta myöhemmin sairaanhoitajaystävät veikkasivat, että väri liittyy jotenkin rasvakudokseen. Rasvakudos kun on kuulemma tuon väristä. Aion tähän hankkia vielä virallisen vastauksen, kunhan ehdin. Kiinnostaa muutenkin kuulla, mitä kaikkea rintaimplantille ja sen ympäryställe vuosien saatossa tapahtuu.

Petiin lepäilemään

Mulla oli heti leikkauksen jälkeen tosi hyvä olo, eikä tehnyt mieli levätä ei yhtään. Samalla ei myöskään tehnyt mieli kurkkia paidan alle, koska pelkäsin tosi pahaa regressiota: ”KASVAKAA JO! MÄ HALUUN TISSIT!”

Join mehua ja aloin laittelemaan kavereille viestiä, että hengissä ollaan ja kaikki meni tosi hyvin. Lepäilin puoli-istuvassa (vai puolimakaavassa asennossa, en ole varma mikä on oikea termi) ja uskalsin hieman vilkuilla rintalastaa. ”Okei, tilanne ei vaikuta ollenkaan niin pahalta, kuin mitä olin kuvitellut. Tuolla on vielä jotakin, ohhoh!”

Porvarina taksilla Katajanokalta Itä-Pasilaan, jossa tunnetusti on paljon porvareita

Mulla oli mennyt koko hommassa (tai no, mä siinä mitään tehnyt, muuta kuin möllötin) vain hieman reilu tunti. Päätin, että otan taksin Itä-Pasilaan, ja lähdetään sieltä etenemään kohti Kouvolaa.  Taksissa tajusin, kuinka tillintallin olinkaan. En juurikaan matkasta muista, mutta luulen sen johtuvan Diapamia enemmän euforiasta. NE PALLURAT ON IRTI MUN KROPASTA, NE PALLURAT ON IRTI! MINÄKIN OLEN NYT VÄHÄN IRTI, TÄSSÄ TAKSISSA OLEN IRTI!

Kun pääsin perille ystäväni kotiin ja ihan sisään asti, en jotenkin osannut ottaa takkia pois. Tuntui ahdistavalle, kun en ollut vielä itse ehtinyt kunnolla katsomaan mikä tilanne on. Se oli itselle siinä kohtaa pettymys, sillä olin etukäteen ajatellut, että esittelisin uutta/vanhaa itseäni lättärinta rottingilla. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan olo oli hauras.

Juotiin kahvit ja otettiin suunta kohti Kouvolaa. Kotona uskaltauduin peilin eteen ja nostin paitaa. Lapseni tuli viereen ja kävi nauramaan. ”Äiti, MITKÄ noi on?” Niinpä.

Kuvia ennen ja jälkeen part

Olen vasta perjantain jälkeen tajunnut, että mun olisi pitänyt tajuta ottaa tietyissä vaatteissa kuvia ennen leikkausta. Sitähän se valokuvaaja-Sofia vähän silloin puhui, mutta kun kuvaukset peruuntuivat, en osannut enää itse ajatella asiaa sen pidemmälle. Mulla ei siis valitettavasti ole sellaisia kuvia, joissa olisin pukeutunut tismalleen samaan vaatteeseen before and after. Mutta, yritin tähän loppuun etsiä esimerkit, jotka antaisivat vähän suuntaa ainakin.

Tässä ennen (tiedän, tosi epäselvä kuva, bare with me!)

Ja tässä leikkauspäivän iltana: