Konsultaatio rintaimplanttien poistosta oli 31.1.2019. En jännittänyt sinne mennessä, sillä jotenkin päätös poistaa implantit tuntuu niin luonnolliselta ja jopa ihanalta. En ole (tähän mennessä) epäröinyt päätöstäni hetkeäkään.
Matka konsultaatioon
Kouvolasta Helsinkiin ei ole kovinkaan pitkä ajomatka. Sen hurauttaa noin puolessatoista tunnissa. Kaltaiseni autoilija saa sen kuitenkin tuntumaan hyvin pitkältä ajalta. En ole hyvä kuski, kuten jokainen kyydissäni joskus ollut voi vahvistaa. Talvikeli, pimeä tie eikä täyttä tietoa siitä mistä pitkät saa Toitskussa päälle – siinäpä loistava asetelma onnistuneelle ajomatkalle.
”Mä lähdin tänne, koska haluan pysyä hengissä ja siksi poistatan mun implantit. Nyt mä sitten kuolen tässä matkalla, tänne liikenteeseen. Lapseni jää orvoksi, koska olen joskus ollut pinnallinen. ja halunnut muovipallot rintalastaan. Fucking great.”
Matka meni siis hyvin jännittyneessä tilassa. Pääsin hengissä Helsinkiin – en tosin aivan ongelmitta. Kuolemanpelkoni lisäksi mielessäni risteilivät ajatukset siitä, miten helvetissä osaan ajaa stadissa, kun Google Mapsin kanssa nyt ei tasan löydä kerrasta perille.
Eikä siis löytänyt nytkään, mutta tällä kertaa se ei ollut Mapsin vika. Ihan itseäni voin tässä taustapeiliin katsoa. En kääntynyt oikeassa kohdassa oikealle, josta syystä pääsin nauttimaan liikenteestä (Takseja, kyllä! Busseja, kyllä! Ratikoita, kyllä! Kaikkea, kyllä!) Helsingin keskustassa. Myös aiemmin itselleni hieman tuntematon Esplanadin ympäristö tuli nyt erittäin tutuksi, huoh.
Klinikalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin
Helsinki Clinic löytyi tavallisen autoilijan näkökulmasta vain pienen mutkan takaa Katajanokalta, rauhallisesta paikasta. Tämän autoilijan kohdalla se oli kuitenkin hyvin monen pienen ja isomman mutkan takana (tähän kiroilua, koska tyhmä kuski). Perille päästyäni havaitsin, että ratikka menee suoraan klinikan edestä, ja sillä aionkin leikkauspäivänä liikkua. Autoa ei saa ajaa – tai ainakaan sitä ei suositella – heti leikkauksen jälkeen.
Jotenkin hassua ajatella, että tissejä hakiessa Tallinnasta kuljin lahden yli lautalla, nyt niitä poistaessa menen Rautatieasemalta Katajanokalle sporalla. Kunnon downgreidaus. Tai no, ehkeipä Viking XPRS ja Tallinnan päiväristeily kansipaikalla nyt niin kovin luksusta ole.. Oli tai ei, molemmilla kerroilla rintavarustukseni muutosten kohdalla tein koko homman yksin. Ei ollut saattajaa mukana vuonna 2012, eikä ole myöskään nyt. Tästäkin saisi oman postauksensa, ehkäpä jätän aiheen muhimaan!
Mutta niin, Helsinki Clinic löytyi – tai olisi löytynyt paremman kuskin avulla – siis lopulta helposti. Klinikka (tämä ei siis ole maksettu mainos) on tyylikäs ulkoapäin ja se herättikin minussa heti luottamusta. Ovi oli lukittuna, ja sen tuli avaamaan huolitellun näköinen nuori nainen. Sain ensitöikseni mustat aamutossut jalkaani ja sitten pääsin täyttämään esitietolomaketta. Kauaa mun ei tarvinnut odotella, kun jo pääsin plastiikkakirurgian erikoislääkärin pakeille.
Janne Jyränki vaikutti mukavalta. Tunnelma oli rento, mutta silti tarvittavan asiallinen. Vertasin mielessäni tilannetta automaattisesti siihen, millaista Tallinnassa oli. Kukaan ei siellä puhunut kunnolla englantia, ja suomeakin henkilökunta osasi huonosti, minä viroa vielä huonommin. Argh, miten avuton ja turvaton olo silloin oli!
Nyt tunne oli aivan erilainen, kerroinhan asiani selvällä suomen kielellä ja tulin välittömästi ymmärretyksi. Tämä on muuten asia, jota osaa oikeasti arvostaa vasta, kun on joutunut pahemmissakin tilanteissa turvautumaan sairaalahoitoon ulkomailla. Tissien hankkiminen Tallinnassa ei lukeudu sellaiseksi tilanteeksi, mutta lapsen joutuminen tajuttomana ambulanssilla sairaalaan Välimeren maassa, se lukeutuu.
Se on eri tarina se, palataanpa takaisin tisseihin. Eli, kirurgin kanssa saimme nopeasti keskusteltua leikkauksesta ja hän myös tarkisti rinnat. Hän ei maininnut epäilyttävistä kyhmyistä mitään, mutta en niistä myöskään jostain syystä kehdannut kysyä. Oletin, että sellaisia jos kirurgi havaitsisi, kertoisi siitä kyllä. Olen siis hieman pääsemässä neuroottisuudestani ja peloistani eroon, ehkä?
Miltä se sitten tuntuu, kun joku koskee silareihin? Sehän ei suurimmaksi osaksi tunnu miltään, kun ei niissä juurikaan ole tuntoa. Se taas, kun kirurgi, joka on pian ottamassa ne irti kropastani tunnustelee niitä, se tuntuu hyvältä. Ihanaa, pian saan ne pois!
Ajatukset konsultaation jälkeen
Heti kun pääsin Helsinki Clinicin ovesta ulos, aloin laittaa nauhoitusta parhaalle ystävälleni Whatsappiin. ”Jee, ei enää montaa viikkoa, jee, lääkäri sanoi että pitäisi olla helppo homma kun implantit liikkuu niin hyvin!”
Rintaimplantin poiston kannalta onkin ilmeisesti parempi, että siellä on ollut sitä pyörintää, sitä joka itseäni on häirinnyt aamuisin. Nyt jälkikäteen ajateltuna, tämähän on melko loogista. Jopa maallikkona voi nyt miettiä, että totta mooses se implantti lähtee sieltä ilman kauheaa repimistä ja riuhtomista, jos se ei ole kiinnittynyt kunnolla mihinkään. Hallelujah, pyörivät kumipallerot, ihanaa että olette eläneet omaa elämäänne kaikki nämä vuodet!
Konsultaation jälkeen lähdin ajamaan kohti Kouvolaa niin rentoutuneena kuin vain suinkin auton ratissa pystyin. Mun teki mieli purskahtaa itkuun, muttei pelosta: ”nyt tämä tosiaan tapahtuu, enää muutama viikko ja nämä kaksi pattia rinnuksissani ovat muisto vain”!
Illalla selailin nettikauppoja. Tutkin innoissani bikineitä ja uimapukuja ensi kesälle. En aio ostaa uikkareita, joissa on yhtään toppausta. Haluan olla juuri niin lättänä kuin olen. Tämä on itselleni täysin uutta, sillä ennen rintaimplantteja en olisi mistään hinnasta esiintynyt julkisella paikalla ilman topattuja biksuja.
Tissikuvia pukkaa – ”silikonit ennen ja jälkeen” -kuvat tulossa!
Kerroin joitakin päiviä sitten tästä blogista ystävälleni Sofia Virtaselle, joka on valokuvaaja. Hän innostui aiheesta ja keksimme nopeasti, että tämä prosessihan pitää saada tallennetuksi kuviin. Okei, mäkin innostuin, mutta vain varovaisesti. En ole koskaan viihtynyt kameran edessä, ja nyt olen lupautunut mennä tilanteeseen tissit paljaina.
Toisaalta se ei tässä vaiheessa tunnu ihan kamalan ahdistavalta, sillä rintaimplantit eivät periaatteessa koskaan ole tuntunut täysin omiltani. Olen antanut ihmisten puristella ja rouppia niitä, koska se ei ole ollut mielestäni millään tasolla intiimiä, ei minun eikä puristelijoiden puolelta. Olen ajatellut, että rintaimplantit kiinnostavat ihmisiä ja he haluavat tietää, miltä ne tuntuvat. Niin mäkin olisin halunnut ennen kuin nämä itselleni otin.
Kuvaustilanne tulee varmasti implanttien kanssa tuntumaan samalta, ei siis kovinkaan intiimiltä. Siinä en tavallaan näytä omia rintojani. Sen sijaan näytän kameralle (ja Sofialle) kumipallurat, joita en sinänsä häpeä, mutta joita en myöskään rakasta. Eri tilanne tulee takuulla olemaan kuvaus, jossa olen ilman rintaimplantteja. Silloin menen kameran eteen nimenomaan täysin omana itsenäni ja omine pikkutisseineni. Toivon ja uskon, että näytän kameralle (ja Sofialle) lärpykät, joita en häpeä ja joita rakastan. Kuvaustilanne ei tule olemaan helppo, mutta mielenkiintoinen ja opettavainenkin varmasti.
Elämä ilman rintaimplantteja on käynyt pelottamaan
Konsultaation jälkeen olen pääasiassa ollut innoissani ja helpottunut. Tuo projekti Sofian kanssa tuntuu pelottavalta, hauskalta ja ennen kaikkea tarpeelliselta. Sofia pyysi minua ottamaan kuvauksiin rintaliivejä, erilaisia toppeja, mekkoja, ylipäänsä sellaisia vaatteita, joissa voimme ottaa ennen ja jälkeen -kuvat. Näitä vaatteita valitessani koko homma alkoi vasta konkretisoitumaan.
Tulen näyttämään nykyisissä vaatteissani tosi erilaiselta. Entä, jos en pidäkään siitä? Entä, jos olen parin vuoden päästä hakemassa uusia silareita, kun en olekaan sinut sen kanssa, että biksuissa tai rintsikoissa ei ole täytettä?
Lue myös: Kauneusoperaation rahoittaminen
