Olen ollut töiden kanssa tosi liian kiireinen tällä viikolla. Olisin halunnut päivittää tänne päässäni liikkuvia ajatuksia jo paljon aikaisemmin, mutta näillä mennään, aikaa on rajallisesti vaikka miten päin olis. Onni onnettomuudessa oon kova tyttö lörpöttelemään Whatsappin nauhurilla ajatuksiani kavereille, joten voin kirjoittaa tämän postauksen käytännössä litteroimalla omaa höpinääni.
Ennen leikkausta
Mun oli määrä olla paikalla Helsinki Clinicillä klo 15:00. Saavuin sinne vain muutamaa minuuttia ennen. Vaikka aiemmassa postauksessani kehuskelin sitä, miten menisin tähänkin leikkaukseen itsekseni, en niin lopulta tehnyt. Sain kaverini lähtemään mukaan, hänellä kun sattui olemaan vapaata töistä. Jes, mun ei tartteisi mennä junalla ja säätää ratikan kanssa, eikä tällä kertaa ajaa tuota matkaa todella kuin yhteen suuntaan, fiuh mikä helpotus!
Matka Helsinkiin sujui rattoisasti ja tällä kertaa, kun en ollut ihan yksin puikoissa, pääsimme perille ihan suorinta reittiä. Tällä reissulla jäi siis Esplanadin ympäristössä näyttäytyminen tekemättä, mistä stadilaiset varmasti kiittävät. Mä jäin Helsinki Clinicille ja kaverini jatkoi kohti Itä-Pasilaa.
Vasta hetki ennen Helsinki Clinicin näkymistä mua alkoi ihan tosissaan jännittämään. En ollut syönyt kuin aamupalan, joten nälkäkin alkoi jo hieman haitata ajattelua.
Sisällä mut otti vastaan hymyileväinen ja ystävällinen sairaanhoitaja. Hän ojensi pienen muovikupin, jossa oli Buranaa, antibioottia ja etukäteen jo tilaamani Diapam. ”Noni, nää äkkiä naamariin ja kohta on hyvä fiiwis”, ajattelin ja huitaisin tabut alas kurkusta. Sairaanhoitaja opasti vaihtamaan vaatteet ja ei aikaakaan, kun istuin jo odottelemassa vuoroani. En tiedä johtuiko se syömättömyydestäni, mutta musta tuntui kuin Diapam olisi käynyt samantien vähäb päähän. Olo oli yhtäkkiä irrallinen, mutta jännitys ei ikävä kyllä silti ollut poissa eikä olo mennyt heittämällä letkeäksi.
Pääsin leikkaussaliin todella nopeasti. Siellä mua odottivat kaksi hoitajaa, jotka molemmat olivat mukavia ja rauhallisia. He selostivat koko ajan mitä tekivät, ja vertasin tilannetta automaattisesti Tallinnaan 2012 (oman elämäni #nevöföget, koska supermegajäätävä trauma). Nyt oloni oli todella turvallinen, vaikka jännitys olikin jatkuvasti päällä.
”Pyyhin seuraavaksi sun ylävartalon 100-prosenttisella pirtulla, tämä haisee ikävälle”, sanoi hoitaja. Diapam-Suvi näki hetkensä tulleen, nyt oli loistava aika olla oman elämänsä stand-up koomikko ja lohkaista edes yksi vitsi: ”Noo, se tuo vain kotoisat muistot, kiidättää kato hetkessä teini-iän biletysviikonloppuihin Kouvolassa”
Really? Et tämän parempaan pystynyt? Kuten miesjumala Köpi Kallio Tamina sanoisi tähän: MÄ HÄPEEN!
Leikkaus alkaa ihan just!
Hoitajat tosiaan selostivat koko ajan mitä tapahtuu. Olimme kaverini kanssa pohtineet matkalla Helsinkiin sitä, miten puudutus mahtaisi tapahtua, siitä kun ei ollut mitään puhetta – ainakaan muistaakseni – konsultaatiossa. Kaveri kertoi viehättävän tarinan poikaystävänsä nukutuksesta olkapääleikkauksessa; tyyppi oli puudutettu kaulasta. Olin siinä matkan aikana sitten vakuuttanut itseni siitä, että tottakai mullakin tehdään puudutus tissileikkauksessa tismalleen samalla tavalla. Viddu kaulaan neula voinko pyörtyä nytheti?
Uskoin tähän kaulasta puuduttamiseen jo siitäkin syystä, että paras ystäväni, joka on sairaanhoitaja, ei ollut keskustellut kanssani tästä tulevasta leikkauksesta kovinkaan paljoa. Sehän oli siis varmastikin tällä tavoin yrittänyt suojella minua: ”that son of a bitch jätti tämän kertomatta!”
Leikkaussalissa alkoi puhe siirtyä puudutukseen. Mä sitten varovasti tässä kohtaa uskaltauduin kysymään, että miten se puudutus tehdään. ”Rinnan alaosasta, sieltä vanhan arven kohdalta, mistä ollaan nytkin menossa”. OMFG! Mua ei puuduteta kaulasta! Kaulani saa olla rauhassa! Taivaallinen enkelikuoro sen kun laskeutui taas sukkana ateistin ympärille ja maassa oli rauha ja minullakin hyvä tahto.
Sitten päästiin puudutukseen. No sehän kirpaisi hieman, sitä ei käy kieltäminen. Mielessäni vertasin sitä kuitenkin siihen, kun hammaslääkäri puuduttaa ikeniä. Pikkuisen kirpasee ja kohta tunnet kuinka puudutusaine pirskahdellen painuu ienten uumeniin. Eli ei paha keissi ollenkaan.
Puudutus alkoi toimia etenkin oikeassa rinnassa todella nopeasti. En edes tajunnut, että kirurgi oli jo tehnyt viillon, vaikka koko ajan tilannetta mulle siinä selitettiinkin. Olin siinä pöydällä maatessani ajatellut, että Diapam ei vaikuta kyllä riittävästi, mutta ehkä se sittenkin vaikutti.
Implanttien muljahtelu, the story of my life
Pian päästiin siihen ainoaan oikeasti ikävään osuuteen. Kirurgi alkoi ottaa implanttia ulos. Sitä tunnetta on todella vaikea kuvailla. Se ei satu, mutta tuntuu uskomattoman kuvottavalta. Muljauttelu oli ollut story of my life siitä saakka, kun otin implantit kroppaani, mutta nyt se tuntemus meni kyllä aivan uusille leveleille, ja mun oli tosi vaikeaa pysyä paikoillani. Onneksi toinen hoitajista otti kädestä hennosti, mutta samalla silti luotettavan lujasti kiinni ja tilanne helpottui välittömästi. Tämä oli muuten erikoinen juttu, sillä mä en tunnetusti ole mikään kädestäpitelijä. Tuossa tilanteessa hoitajan ele auttoi valtavasti, ja pystyin sietämään muljahtelua paremmin.
Tunsin myös, kun implantti sitten lopulta pullautettiin sieltä ulos. Vertaisin tätä tietyllä tapaa synnytykseen. Tämä ei tosin sattunut, eikä minun itseni tarvinnut tehdä tässä hommassa yhtään mitään. Idea nyt tavallaan kuitenkin sama: ulostulevaa asiaa pienemmästä reiästä plumpsautetaan liian isolta vaikuttavaa tavaraa pihalle. Niceee…
Toisen rinnan kohdalla osasin ainakin mielestäni suhtautua tilanteeseen paremmin. Vasemmassa tississä ollut implantti myös lähti oikeaa huomattavasti nopeammin, se oli vähän kuin pari työntöä ja tuijotus, mutta vain parempi versio siitä perinteisestä.
Ulkona ovat!
Siellä ne tytöt möllöttivät, apupöydällä. En vielä tässä vaiheessa nähnyt niitä, sillä vasen rinta piti vielä kursia kasaan. Siinäkään ei mennyt kauaa, enkä tuntenut kipua. Muutaman kerran nipisti, mutta that’s it.
Kokonaisuudessaan koko operaatio kesti vain noin 20 minuuttia! Käsittämätöntä! Vielä käsittämättömämpää oli se, ettei mulla ollut ollenkaan huonoa oloa, huimausta tai kipua.
Kysyin, voisinko kuvata implantit tätä blogia varten. Se sopi ja kirurgi pitikin minulle lyhyen oppitunnin näistä kehostani irrotetuista implanteista. Muistutan, että olin mahdollisesti vielä lääkehöyryissä, eli olen voinut ymmärtää jotakin väärin. Jäin kuitenkin siihen käsitykseen, että kehoni on muodostanut ylimääräisen kalvon rintaimplanttien ympärille. Näet kalvoa kuvassa:
Hyi faatana!
Se kohta mulla valitettavasti meni vähän ohi, että miksi tuo kalvo on siihen tullut. Keskityin tuijottamaan sitä, miten kirurgi irrotti kalvoa implantin ympäriltä. ”Tämä tässä on sinun kehosi tuottamaa kudosta” . No hyi faatana, voinko pyörtyä niinku nyt?
Mut siis hetkinen. MIKSI NOI ON KELTASET? En ymmärtänyt kysyä myöskään tätä, mutta myöhemmin sairaanhoitajaystävät veikkasivat, että väri liittyy jotenkin rasvakudokseen. Rasvakudos kun on kuulemma tuon väristä. Aion tähän hankkia vielä virallisen vastauksen, kunhan ehdin. Kiinnostaa muutenkin kuulla, mitä kaikkea rintaimplantille ja sen ympäryställe vuosien saatossa tapahtuu.
Petiin lepäilemään
Mulla oli heti leikkauksen jälkeen tosi hyvä olo, eikä tehnyt mieli levätä ei yhtään. Samalla ei myöskään tehnyt mieli kurkkia paidan alle, koska pelkäsin tosi pahaa regressiota: ”KASVAKAA JO! MÄ HALUUN TISSIT!”
Join mehua ja aloin laittelemaan kavereille viestiä, että hengissä ollaan ja kaikki meni tosi hyvin. Lepäilin puoli-istuvassa (vai puolimakaavassa asennossa, en ole varma mikä on oikea termi) ja uskalsin hieman vilkuilla rintalastaa. ”Okei, tilanne ei vaikuta ollenkaan niin pahalta, kuin mitä olin kuvitellut. Tuolla on vielä jotakin, ohhoh!”
Porvarina taksilla Katajanokalta Itä-Pasilaan, jossa tunnetusti on paljon porvareita
Mulla oli mennyt koko hommassa (tai no, mä siinä mitään tehnyt, muuta kuin möllötin) vain hieman reilu tunti. Päätin, että otan taksin Itä-Pasilaan, ja lähdetään sieltä etenemään kohti Kouvolaa. Taksissa tajusin, kuinka tillintallin olinkaan. En juurikaan matkasta muista, mutta luulen sen johtuvan Diapamia enemmän euforiasta. NE PALLURAT ON IRTI MUN KROPASTA, NE PALLURAT ON IRTI! MINÄKIN OLEN NYT VÄHÄN IRTI, TÄSSÄ TAKSISSA OLEN IRTI!
Kun pääsin perille ystäväni kotiin ja ihan sisään asti, en jotenkin osannut ottaa takkia pois. Tuntui ahdistavalle, kun en ollut vielä itse ehtinyt kunnolla katsomaan mikä tilanne on. Se oli itselle siinä kohtaa pettymys, sillä olin etukäteen ajatellut, että esittelisin uutta/vanhaa itseäni lättärinta rottingilla. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan olo oli hauras.
Juotiin kahvit ja otettiin suunta kohti Kouvolaa. Kotona uskaltauduin peilin eteen ja nostin paitaa. Lapseni tuli viereen ja kävi nauramaan. ”Äiti, MITKÄ noi on?” Niinpä.
Kuvia ennen ja jälkeen part
Olen vasta perjantain jälkeen tajunnut, että mun olisi pitänyt tajuta ottaa tietyissä vaatteissa kuvia ennen leikkausta. Sitähän se valokuvaaja-Sofia vähän silloin puhui, mutta kun kuvaukset peruuntuivat, en osannut enää itse ajatella asiaa sen pidemmälle. Mulla ei siis valitettavasti ole sellaisia kuvia, joissa olisin pukeutunut tismalleen samaan vaatteeseen before and after. Mutta, yritin tähän loppuun etsiä esimerkit, jotka antaisivat vähän suuntaa ainakin.
Tässä ennen (tiedän, tosi epäselvä kuva, bare with me!)
Ja tässä leikkauspäivän iltana:
